Kaikkihan lähti siitä, että Jartsa ajoi edellisvuonna Tahko 120:n ja siitä kipinä syttyi omalle kohdalleni. Oli vielä talvea ja lukuisat talven kylmät/kosteat maasto-, maantie- niin kuin spinning-tunnitkin olivat takanapäin, kun tuli tehtyä henkinen päätös osallistumisesta täydelle matkalle. Oli 18. huhtikuuta, kun heitin keskustelupalstallemme osallistumiseni 120:lle. Tämän jälkeen seurasi varmaan monen monta kabinettikeskustelua monen Kramppilaisen kahvipöydässä Tahkosta ja sen matkasta. Ja niinpä siinä kävi, että saatiin neljän näyttävä ryhmä kasaan, kaikki puolihulluja: Jartsa, Lade, Oz ja allekirjoittanut. Olimme päättäneet ajaa reitin läpi kimpassa ja sellaisella oikealla safari-hengellä. Autetaan toinen toista huonoina hetkinä, jos sellaisia sitten onkaan ja pidetään porukassa hauskaa reitillä. Jopa nimikin ryhmälle tuli ”sattumalta”: ”kun mikään ei riitä”! Tästä se hehkutus alkoi ja punteissa tutina lisääntyi mitä lähemmäs pääsimme H-hetkeä, mutta turhaan.
Tästä seurasi entistä tarkoituksen mukaisempi harjoittelu rupeama. Omalta osaltaan näitä ei voi unohtaa millään, kun mielessään ajattelee Tahkoa. Vaatii se monen monta hikistä lenkkiä milloin Villähteelle ja milloin Porvooseen ja takaisin. Pitkiä lenkkejä tuli tehtyä ehkä enemmän kuin aiemmin sillä, takaraivossa oli aina 120.
Näyttävyys ennen kaikkea.
Sitten itse kisa päivään ja lähemmin aamuun. Herätys koitti hyvin varhaisessa vaiheessa, puoli kuuden aikaan alkoi armoton tankkaus, jonka kukin hoiti omalla tyylillään ja metodeillaan. Normaalisti tässä porukassa ei veto eikä puhe katkea, mutta aamun tunteina tahtoi väki olla hyvin vähäsanaista, selvästi huomasi jengissä pientä kireyttä ja jännittyneisyyttä. Oma oloni oli suorastaan huojentunut aamulla. Tiesin sen, että ilman ollessa hyvä niin mikä ettei, ei hätää. Ja ilmahan oli kerrassaan loistava, aurinko nousi ja niin se möllötti koko päivän paistellen. Tämä auttoi nostattamaan fiilistä, joka ennestään jo oli hyvä.
Aamupalan ja valmistautumisen kukin hoiti tyylillään.
Näillä eväin päivän kymmentuntiseen urakkaan.
Suurin osa kramppilaisista mökillämme yhteispotretissa.
Aamuhässäkästä ja valmistautumisesta selvinneenä aloimme tehdä yhteislähtöä kohti Piazzaa ja lähtöpaikkaa. Viimeiset kuvaukset ja fiilistelyt V.I.P –mökillämme ja menoksi. Lähtöpaikalle saavuttuamme oli hyvin odottava olo eikä millään olisi malttanut enää odottaa lähtöä, vaan halu oli päästä heti polkemaan. Tiesimme ennakkosuunnitelmien mukaan odottavamme urakasta sellaisen kymmentuntisen, 5 h per kierros!
Puolisen tuntia ennen starttia olimme valmiina lähtöpaikalla hakien eturivin paikkaa.
Lähtölaukaus ja on the offroad! Suunnitelman mukaan menimme kimpassa koko matkan 2. huollosta eteenpäin (alkuryysiksessä neljän porukka hajaantui kahtia, mutta onneksemme kalansilmä-Jussi informoi minua ja Ozia, että Jartsa ja Lade ovat perässämme) ja näin ajo sujui tästä eteenpäin täysin ongelmitta. Laitteet pelasivat kaikilla, eikä missään vaiheessa tullut mieleenkään, että kesken jää itsellä, tai kenelläkään. Yksi rengasrikko osui tiimillemme, mutta sekin hoidettiin yhdessä nopealla 7 minuutin pit stopilla vähän ennen ensimmäisen kierroksen loppua. Näin stressi oli jäänyt starttiviivalle ja sen jälkeen ajelimme rynnimättä jonoissa, ruuhkaa riitti oikeastaan koko ekan kierroksen ajan aina ajoittain. Tämä piti vauhdin maltillisena ja sykkeet alhaalla. Tavoitteenahamme oli ajaa mahdollisimman taloudellisesti ja antaa jyrkissä kohdissa ajoissa periksi ja näin homma sujui kuin nakutettu. Silti välillä tuli mieleen, että onkohan vauhti kuitenkin liian kova, kun näytti, että mennään selvästi viiden tunnin alle eka kierros. Varmaan jokaisella kävi ekan kierroksen aikana mielessä, että voi ***tu, kohta on nämä samat louhikot ja mäet taas kammettavana, mutta ne ajatukset oli vaan äkkiä sysättävä sivuun.
Kyllä lähtee!
Näin oli sitten ensimmäinen kierros selvitty aikaan 4:52. Oli hienoa viettää aikaa reilut 10 minsaa Piazzan huollossa, rupatellen, rasvaillen ketjuja ja nauttien savolaisten tarjoiluista vailla kiirettä. Meillä oli loistava kannustusjoukko Piazzalla, lähes kaikki Kramppilaiset, paljon muita tuttuja ja meidän loistava ”huoltoteam” paikalla. Niin ja ne kylmät batteryt maistuivat tässä kohtaa. Sitten lähdettäessä toiselle kierrokselle osui ainakin itselleni se heikoin kohta lähinnä mentaali puolella. Oli hetken aika vaikea asennoitua, että vielä toinen kierros, kun muut jäivät hengailemaan Piazzalle. Onneksi porukkamme oli asenne tapissaan kokoajan, ja joku jaksoi sparrata tässäkin vaiheessa! Kiitos hyvän porukan ja team-hengen, siitäkin päästiin nopeasti yli ja tästä eteenpäin ajo aina maaliin saakka oli yhtä hymyä, kyllä. Ehkä tätä en voi kaikkien puolesta allekirjoittaa, mutta jotakuinkin.
Ehkä reissun vaikein kohta osui tähän kun lähdimme Piazzalta toiselle kierrokselle.
Koko homman suola oli toinen kierros. Siellä sai ajella ihan rauhassa, oli tosi nautinto vetää teknisiä pätkiä omaan tahtiin –kun mikään ei riitä -tiimin kanssa. Puhe katkesi porukassa vain ajoittain, veto ei silloinkaan. Jokaisessa huollossa nautimme järjestäjien antimista, sekä puolenvälin huoltopaikalla huoltoteamin tuomat kylmät batteryt!! Kaikki oli kohdallaan ja niin ”maitti” oli hyvä niin ruoan kuin matkankin suhteen.
Toisella kierroksella sai nauttia huoltopaikoilla eväistä vailla mitään ruuhkaa.
Oli niin leppoisaa pyöritellä kahdeksan tunninkin ajon jälkeen, että ajatus välillä tahtoi karatakin. Aloimme jopa miettiä mitä ihmeellisempiä maaliintulotapoja, mutta päätimme kuitenkin ottaa tämän hillitysti (kuvassa). Variaatioita tähän tuli niin kävelystä ilkosillaan ajoon ja kaikkea tämän väliltä. Olipahan jotain kivaa funtsittavaa, sillä aikaa tosiaan riitti tämän kymmentuntisen seikkailun aikana. Ajatukseni harhaili myös pelästyen erilaisiin ”sivu” ääniin siinä mielessä, että kalustoon tulisi jokin vika loppumetreillä. Vaan ei, vaihteet napsahtelivat paikalleen ja jousitus imuroi Tahkon epätasaisuudet, ne vähäisetkin pois. Kaiken kaikkiaan toinen kierros oli mahtava kokemus, porukkalenkkeilyä parhaimmillaan. Jotain onnistuneesta voimienjaosta sekä henkisestä latauksesta kertoo sekin, että Jartsan kanssa kihnuutettiin tokalla kiekalla El Grande ajamalla ylös. Ozilla taisi vähän kirjoittaa ja Lade jalkautui muuten vain Grandessa. Granden huiputuksen jälkeen päätimme tuulettaa huutamalla erityisen lujaa, niin että Piazzalla varmaan tiedettiin tulomme. Nyt mäki varovasti ilman kupruja alas ja "jumalauta jätkät, me tehtiin se!" Oli aika unohtumaton ja herkkä hetki Syvärinlahden kierrossa. Jengi hurrasi pitkin matkaa terasseilla ja jo maaliin tulleita tuli vastaan Tahko-paita päällä taputtaen ja peukut pystyssä. Ja sitten itse maaliintulo: koko upea porukka vastassa huutamassa! Ikimuistoista!
Maaliintulon ihanuutta, presidenttimme saa ensimmäisenä Buffin.
Heinäkuun kalenteri pojat potretissa.
Oli hienoa olla maalissa, kun vastassa oli runsaasti väkeä onnittelemassa (ja yhdellä oli erittäin hauskaa).
Aikamme fiilisteltyä maalissa ja kerättyämme voimia nousimme ratsaille ja eikun pyörittämään mökillemme. No mikäs siinä, kiva palauttava osio. Saatuamme vehkeet mökin seinälle ja päästyämme saunaan kylmän oluen kanssa tuntui hetki aika sanoinkuvaamattomalle. Valehtelematta olut kävi pohkeisiin, ei päähän. Tämän jälkeen perinteiset lettumestarin letut ja sitä sun tätä ja Piazzalle…
Täytyy sanoa, että reissu oli täydellinen alusta loppuun saakka, jos kukaan ei ole ymmärtänyt tässä vaiheessa luettuaan. ISO KIITOS huoltojoukolle: Ellu, Jenni ja Teikku. Jaksoitte ajella autolla huoltopaikoille odottamaan ja kannustamaan meitä, sekä kiitos tietysti kaikille muillekin kramppilaisille, foorumilaisille ja muille tutuille. Myös suuri kiitos sponsorillemme (joka luettavissa paitojemme selkäpuolella) renkaista ja paidoista.
Paljon puhuttu V.I.P majoituksemme toimi loistavasti tukikohtanamme.
Myöskään ei sovi unohtaa muiden kramppilaisten Tahkoa. Osallistuihan tänäkin vuonna suuri joukko meitä. Kaikki paransivat ennätyksiään ja heiltäkin löytyisi tuhat ja yksi ihmeellistä tarinaa reitin varrelta.
Oli reitillä yksi vankilastakin karannut, njaa, mutta se taisi olla Pehu.
Eipä porukkamme täysin ilman haavereita Tahkoa selättänyt, Hape oli innosta pinkeenä kolhinut itseään matkan varrella.
KIITOS Jartsa, Lade ja Oz ! Porukkalenkkeilyä parhaimmillaan, jossa ei matkaa mitata kilometreissä vaan tunneissa.
Ohessa oma data suorituksesta:
Aika 10 t 5 min
Ajoaika
Matka 115,1 km
Keskisyke 133
Kulutetut kalorit 6840
Keskinopeus 14,5 km/h
Max nopeus 48,6 km/h
2470 nousumetriä
Näillä eväillä allekirjoittanut taivalsi Tahko 120:n.
Teksti: Miko
